Ruuan väännön lomassa kirjoittelen taas pitkästä aikaa kuulumisia ja muita. :) Emilia on vielä päiväunilla ja Jasper huitelee menemään polkutraktorinsa kanssa pitkin pihaa. Kävi se äsken tuossa ovikelloa soittelemassa. Sanoin että kohta on ruoka ja iskänkin pitäisi TOIVOTTAVASTI pian kotiin tulla, ellei ole jälleen kerran ylitöihin jäänyt.

Paljonkin kaikkea on taas sattunut ja tapahtunut. Teoriaopinnot on nyt käyty, ensi maanantaina alkaa vihoviimeinen harjoittelu, johon 3 kirjallista tehtävää vielä tämän kesän aikana purkaa. Luottavaisin mielin ainakin tällä hetkellä mennään ja niin toivon että kaiken tohinan ja touhotuksen lomassa ehdin myöskin nauttia edes vähän kesästäkin. :) Kesälomaa olisi tarkoitus kuitenkin pitää heinäkuussa se 4 viikkoa, jolloin en todellakaan aio ainakaan 3 viikkoon hikoilla tippaakaan jonkun hentsun tai työssäoppimistehtävän parissa.

Eilen olisi ollut koulussa synnytyspäivä. Siis päivä jolloin koko luokalle näytämme itse kukin yksilönä ja tiiminä että mitä on jäänyt mieleen kuntoutumisen tukeminen kurssista. No, se päivä alkoi ihan hyvin ja olin että jes, täähän on kivaa ja kaikkea. :) Mutta sitten tuli sellainen ryhmätehtävä jossa piti seistä ringissä ja kertoa 4 positiivista juttua itsestään. En tiedä mikä siinä otti ja teki sen tunteen, mutta miulla rupesi kädet hikoamaan, jalat tärisemään ja tuntui että pyörryn just eikä melkein. :( Ja itse asiassa pyörryinkin. Luokkakaveri kerkesi ottaa kopin etten iske päätäni lattiaan. Suorilta jaloilta kuulemma olin kaatunut, itsellänihän tästä ei niin mitään muistikuvaa. Virkosin aika äkkiä mutta sitten tuli tunne etten henkeä saa ja oksetti vaikkei kuitenkaan oksettanut. Siis kertakaikkiaan kamala tunne. Eihän siitä loppupäivästä sitten niin mitään tullut, luokkakaverit lähti kuskaamaan miuta kouluterveydenhoitajan luokse, jossa selvisi että kyseessä elämäni ensimmäinen paniikkikohtaus, aika pahakin sellainen vieläpä (siinä vaiheessa ihan oikeasti vaan mietti että kuoleeko siihen paikkaan). Siinä hänen luonaan tunnin verran olin, sottailtiin sitä pitäisikö viedä Tikkarinteelle ensiapuun vai mitä miun kanssa oikein ottaisi ja tekisi. Sanoin että haluan kotiin rauhoittumaan ja lepäämään ja lupasin että JOS näitä tulee toistekin niin haen kyllä apua. Juha kävi sitten koululta hakemassa ja kuskasi kotiin. Se päivä sitten menikin miten meni, eli koko päivän oli kummallinen olo ja vähällä oli etten taas paniikkikohtausta saanut kun mäkkärissä kävimme syömässä. Esillä olo, porukan paljous ja hälinä tuntui pahalta. :-/ Hengittelin vaan syvään ja katselin ikkunasta ulos niin pystyin kuitenkin olemaan ja hoitamaan homman ilman hirveää draamaa. Lähinnä näin jälkeenpäin harmittaa suuresti että tämä asia otti ja meni nyt kohdallani näin, niin paljon kun juurikin tätä synnytyspäivää otin ja suunnittelin. Vaan kuulemma muut tiimiläiset oli hoitaneet sen päivän hienosti kotiin. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00404 Tuossa tietoa paniikkikohtauksesta jos ei ole ennestään tuttu juttu. Toivotaan ettei näitä nyt harjoittelun aikana ota ja tule... Tai ei tulisi enää toisten muutenkaan, mutta ei voi muuta kuin katsoa että mitenkä käy.

Ostettiin myöskin uudehkompi auto tässä viikolla. Fordiin vaihdoimme (tästäkin voi olla jokainen ihan rauhassa omaa mieltään että kannattiko). Ooppelista levisi vaihdelaatikko, tosin olihan tuolla jo ikääkin ja useampi tuhat kilometriä rullattu. :) Juhalle sanoin että varaosiksi vaan se entinen auto, kyllä siitä ihan hyvät rahat saa. Ei miun mielestä kannata enää ruveta korjuuttamaan, tulee niin kalliksi. Fordiinkin tehtävä pikkuremppa. Tällä hetkellä kun siinä ei ilmastointi ota ja toimi (se on sellainen parin sadan eken paukku, mutta kannattaahan se tehdä koska se ilmastointi autossa kesäkuumalla on ihan luksusta) ja takaikkunoihin tulee tummat kalvot. :D Kunhan ei ruumisautolta kohta näyttäisi kun musta on väritykseltään muutenkin. Muuta remppaa siihen ei ONNEKSI tarvitse alkaa nyt tekemään.  Voi vaan toivoa että kestää nyt meidän kovassa kulutuksessa tuo "puumabiili" eikä ihan heti ota ja levähdä jonnekin maantielle. Voin sanoa että siinä vaiheessa HIEMAN saattaisi savu nousta korvista ja lieskat suusta.

Lasten kanssakin kävimme tänään Lähiötalolla tuttuja moikkaamassa ennen kuin jäävät kesätauolle. En tiedä koska seuraavan kerran pääsemme siellä käymään, toivottavasti ehdimme heittää haikeat hyvästit ennen sitä muuttoamme sinne Lampinsaareen. Tosin siitäkin nyt JUHA ruvennut ämpyilemään. Hitto vieköön! Äijä on 2 VUOTTA taukoamatta (no lähes taukoamatta) puhunut että muutetaan hänen kotikonnuilleen ja olen hitaasti lämmennyt tässä ajatukselle että voisihan sitä ihan oikeasti ottaa ja kokeilla. No, nyt sitten äijä itse ruikuttaa kun HÄNELLÄ on Ympäristötuotannolla NII-IIIN hyvät työkaverit ja kaikki (vaikka se työnjohto onkin perseestä), on tuo halliporukka jossa käy lähinnä notkuamassa jne. Ärsyttää se niin minuakin, saati Juhan porukoita jotka on luvanneet vuokrata (ainakin näin aluksi) sen asuntonsa meille johon meidän olisi tarkoitus muuttaa. Kun heidänkin PITÄISI saada tietää koska olemme tulossa sinne ja vuokraavatko/ostavatko kerrosta alempaa sen pikku yksikön vaiko ei. Mutta kun miehen vastaus kaikkeen on nykyään KATOTAAN NYT VIELÄ. ÄRRRRRRRRR! NII-IIN raivostuttavaa!! Tuntuu että itsekin on tehnyt niin turhaa työtä sen asiaan sopeutumisen kanssa + sen kanssa että on miettinyt niin omaa liikkumistakin siellä (tällä hetkellä kun yhteinen auto on Juhan käytössä), Onnin kulkemisia Joensuun ja Lampinsaaren väliä, työ/opiskelukuvioita sekä tietenkin myöskin Jasperin ja Emilian parasta. Kun siis minä (HUOM!!) alan olla sitä mieltä että meidän lapsille olisi kaikista parhain ratkaisu juurikin tuo maalle muutto. Samoin kun meidän vanhempien jaksamista + koko perheen hyvinvointia ajatellen olisi ensiarvoisen  tärkeää että se tukiverkosto olisi läsnä. Toki meillä täälläkin miun sukulaisia on, mutta suoraan sanottuna kauheastipa heistä on apuja ollut. Ei ne vaan jaksa olla meidän villien lasten kanssa, vaikka haluaisivatkin.

Mutta siis tärkein kysymys nyt tällä kertaa on juuri se että mitä se JUHA HALUAA ELÄMÄLTÄÄN JA YHTEISELTÄ TULEVAISUUDELTAMME? Ja onko meillä edes yhteistä tulevaisuutta? Mahtaako tuo tietää sitä itsekään?

Mutta nyt syömään. Meillä on tänään ranskalaiset ja kebakot-päivä ja itselleni paistoin ison kasan tulisia Hornet-siipiä, nam!

Kauniita kesäpäiviä! Nautitaan kerrankin lämmöstä ja auringosta. :)