Hilirimpsistä taas!

onni%20ja%20ilo%3D%29.jpg

Nyt voi sanoa että hyvin menee täällä asiat vihdoin ja viimein. Opiskelut lähti minulla etenemään nyt sellaista vauhtia että jotenkin ihan hirvittää, mutta silti haluaa hihkua riemusta saman aikaisesti että IHANAA!! SUPER MAHTAVAA! Viikolla 11 siis JATKUU hoiva-avustaja opintoni, jee. Ja viikosta 12 tuonne viikko 17 asti suoritan Asiomis- ja avustamispalvelut osiota Tervokodissa http://www.hoitokotipiritta.fi/fi/?ID=1253. Eli 5 viikkoa työharjoittelua + näyttöviikko siihen päälle. Oli kyllä tuo harjoittelupaikan löytäminen melkoista vääntöä, kun tuntui ettei mikään hoitokoti rupea ottamaan, on jo harjoittelupaikat täynnä kun lähihoitajaopiskelijoilla on samaan aikaan harjoittelu, tänne Rantakylään missä siis asun, niin harjoittelupaikat Villarannassa (kehitysvammaisten tukiasuntola) ja Helmessä ovat aivan täynnä tuonne kesäkuun loppuun asti ja Ruoritielle (dementiaosasto) en edes ruvennut kokeilemaan, kun siitä paikasta ja etenkin henkilökunnasta valitettavasti olen kuullut niin paljon ikävää kommenttia. :( Tottakai vähän jännittää tuonne Tervoon mennä kun ei yhtään silleen tiedä että millainen paikka on kyseessä, mutta mitä nyt juttelin puhelimitse sen paikan johtajan kanssa, niin vaikutti ja kuullosti ihan mahtavalta paikalta, joten enköhän tule pärjäämään siellä ihan ok. Painotin kyllä heillekin että olen vasta vain opiskelija, en siis mikään sellainen joka tietää kaikesta kaikki, mutta oppimaanhan sinne nimen omaan ollaan menossakin. Halu on kuitenkin kova päästä tekemään jotain, kun kotona möllöttäminen ajaa miut tätä menoa kyllä hulluksi (ellen jo sitä ole?)!

Miun opinnot mitä luultavammin nyt sitten kestää elokuun tai syyskuun loppuun, eli tässä on vielä 6kk tiedossa tiukkaa vääntöä, opiskelua ja harjoittelua. :) Mikä parasta niin on annettu ihan hitokseen vapautta tähän opiskeluun, etenen ihan omaa aikatauluani pitkin tässä ja ainakin tämä "aska"-osio mennään vähän tyyliin sooloillen, toiset kun suorittaa parhaillaan vasta sitä KATU-osiota. :D Toukokuussa tarkoitus hypätä vasta muiden hoiva-avustaja/lähihoitaja opiskelijoiden matkaan. Sinnekin tuntuu olevan vasta ikuisuus, vaikka toisaalta kuukaudet huristaa yhdessä hujauksessa taas jälleen kerran. :) Jatkossa vaan miulla ON sitä muunkinlaista sisältöä tähän elämääni kuin vain ja ainoastaan kotiympyrät ja perhe. Saa tavallaan sillä tavalla edes hitusen sitä omaakin aikaa, joten sen sillä tavalla haluaa ottaa ja ajatella. Joka tapauksessa mie jotenkin koen että mie oon jotenkin parempi äiti ja vaimokin kun saan käydä "töissä" (tai siis tässä tapauksessa koulussa). Tuntuu että kotiin on siten paljon kivempaa palata rankan päivän päätteeksi. :)

Ainut mikä asiassa vähän on risonnut miuta niin on tuo eksäni asenne näitä miun opintojani kohtaan. Tai siis eihän ne hälle muuten millään tavalla kuulu, mutta ajattelin nyt kuitenkin että on se hänellekin ehkä ihan hyvä mainita asiasta ihan Onniakin ajatellen. Saan vara-avaimen tähän asuntoon kuitenkin pojalle antaa, kun jos oon harkassa, niin en aina iltoja kotona todellakaan jouda olemaan poikaa vastassa. Kyllä mie nyt uskon että kesällä 11 vuotta täyttävä teinin alku kykenee olemaan itsenäisesti kotosalla sen tunnin - pari, vaan Jukka kun tästä nyt sitten ongelman kehitteli tottakai itse itselleen. Kuulemma HÄNEN pitää saada jatkossa sitten miettiä tarkemmin sitä Onnin meillä käymistä sitten. En kylläkään ymmärrä että MITEN opinnot voi estää lapsen käymistä toisen vanhempansa luona. No, mutta Jukka on Jukka... Jos hän haluaa siitä asiasta kehittää ongelman itse itselleen, niin ihan vapaasti vaan... Jotenkin vaan vahvasti haiskahtaa siltä että sillä "suomalaisten kansallisvaivalla", eli kateudella voisi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta en todellakaan ala häntä tällä asialla ärsyttämään tämän enempää, olkoot. Muriskoot jos murisee. Miun elämästä tässä on kuitenkin kyse ja miun valinnoista. :)

Kovasti on kyselty myöskin siitä mein muutosta muuallekin päin suomea. No, eihän sitä ajatusta mihinkään ole haudattu, ei todellakaan. Olen vaan järkeillyt tämän asian sillä tavalla, että ehkä kuitenkin se järkevin vaihtoehto käydä tämä koulu nyt kuitenkin täällä Joensuussa alta pois, siten kun on ne hoiva-avustajan paperit, niin sitten katsoa niitä töitä sieltä Oulun suunnalta. ;) Tai sitten jatko-opiskelupaikkaa jos erittäin hulluksi otan ja heittäydyn. :D Eihän miusta ikinä tiedä mitä vielä otan ja keksin. ;) Pienessä mielessäni kuitenkin tätä asuntoa olen mieleisekseni sisustellut.k%C3%A4mpp%C3%A4.jpgJa toki muutenkin miettinyt että millaista se elämä tulisi olemaan tuolla Lampinsaaressa. Saisinko ystäviä, entä lapset? Ylipäätään miten me sopeuduttaisiin tuonne? Juhallehan se ei toisaalta olisi ongelma eikä mikään, mutta toivottavasti hän osaa ajatella asiaa myöskin miun kannalta. Vierasta seutua, vieraita ihmisiä... Kyllä siinä aikaa menisi ihan totutellessa, mutta missään nimessä en oo torppaamassa ajatusta siitä etteikö tuonne voitaisi ottaa ja lähteä. Ainakin kokeilla sitä elämistä ja olemista. Ellen viihdy, niin muutetaan sitten takaisin tänne itäsuomeen. Tai sinne Jyväskylään, jota olen myöskin miettinyt joskus aikanaan että olisi ihan mukavaa asuinseutua. :) Sopivasti keskellä kaikkea. Mutta toistaiseksi yksi asia kerrallaan... Pientä toiveenpoikasta kuitenkin elättelen tässä että tuonne Lampinsaareen pääsisimme pääsiäiseksi, vaan saa nyt nähdä kuinka käy sen asian kanssa. Luvata en uskalla vielä mitään. Pahoin pelkään että menee heinäkuulle asti ennen kuin siellä käyminen on mitenkään mahdollista (heinäkuussa kun miullakin seuraavat lomat vasta hiihtolomaviikon jälkeen).

Meidän Saimaan lomaankin on enää 2 viikkoa tasan, jee. :) Kyllä sitä edelleen kovasti odetellaan lasten kanssa. :) Sellaista yhteistä perheaikaa parisen päivää, tekee taatusti meille kaikille se vain hyvää. Tai ainakin miulle tekee. Siitä on kuitenkin ikuisuus kun viimeksi olen lapsuusmaisemissa ollut (2 vuotta ainakin valehtelematta). <3 Imatraankin liittyy kuitenkin niin paljon niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Silti niitä tiettyjä ihmisiä ja paikkoja sieltä ottaa ja kaipaa. :) Vaikka paljon asioita on kuitenkin tässä 18 vuodessa ehtinyt sattua ja tapahtua. Ihmiset muuttuu, miekin muutun. Niin se vaan menee - valitettavasti. Ei mikään ota ja pysy ennallaan.

Loppuun vielä runoa pukkaa...

tunteet.jpg