Pitkästä aikaa jos tätä blogiakin päivittelisi... Jotenkin on kirjoitusinto ollut täysin kadoksissa, vaikka onhan tässä taas sattunut ja tapahtunut kaikenlaista mistä olisi voinut kirjoittaa. Ehkä se pointti on siinä, että JOS ne kirjoitan johonkin ylös niin siltikään kukaan ei ymmärrä täysin mitä se miun elämä oikein onkaan tämän kaiken paskan keskellä. Sori kun sanon näin, mutta onhan tämä elämäni aika paskaa. Joka kuukausi vellotaan samojen ongelmien äärellä, tapellaan raha-asioista ja työasioista ym. elämisestä ylipäätään. Välillä on vituttanutkin ja rankasti ja ihan oikeasti pistänyt miettimään että mikä vitun järki edes koko yhdessäololla edes on kun toinen ei voi tulla missään asiassa nykyään vastaan. Passaa tässä nyt sitten lasten lisäksi vielä isäntääkin.

Sitten saakeli vielä se epävarmuus siintä että saanko se palkkatukipaikan vai enkö saa. Ruvetaan saakeli miulle ihan vartavasten soittelemaan ja urputtamaan kun tämän viikon niin mie kun lapsetkin kipeinä ollut, en siis ole Lähiötalollekaan töihin päässyt, joka tietty ottaa päähän, mut jotenkin tuli vähän sellaiset fiilikset kaupungin tantan puhelusta että ihan kuin vartavasten ja ihan tarkoituksella olisin sairastuttanut täällä itseni ja lapseni. Ei ne ymmärrä sellaisia sanoja kuin TUKIVERKOSTON PUUTTUMINEN, YKSINÄISYYS JA EI YSTÄVIÄ/SUKULAISIA JOILLE SYSÄTÄ LAPSET HOITOON. Saati sellaista sanahirviötä kuin SÄÄNNÖLLISEN EPÄSÄÄNNÖLLINEN TYÖAIKA. Että olepa tässä nyt sitten taasen. Joko siis on töitä myöskin vuonna 2016 taikka sitten ei.

Ainut plussa oikeastaan tässä päivässä on ne, etten ainakaan vielä toistaiseksi ole teilannut täällä ketään tän vitutuksen määrän ansiosta ja mie, joka en koskaan mistään kisasta mitään voita oon KERRANKIN voittanut Aku Ankan tuurillani jostain fb:n kilpailusta (johon en edes muista osallistuneeni :D) meikkisetin. Eipä siinä, ihan kiva juttu ja tarpeellinen ennen kaikkea. Rahat kun tosiaan ollut niin tiukoilla tässä ettei ole ollut varaa päivittää meikkilaukun tilannetta. *odottaa kuulevansa kauhistuneita kiljaisuja ja muita* Että EHKÄ nyt sitten uuden ripsarin ja muiden tököttejen myötä innostuisin ehostelemaan itseänikin jopa... Ei tuota tiiä...

Piirtelemäänkin oon pitkästä aikaa nyt ihan tosissani intoutunut. Kai se on nyt sitten jokin tapa purkaa ulos sitä sisäistä pahaa oloani tai jotain. En mie tiiä. Eihän nämä töherrykset nyt niin kummoisia edes ole, mutta itse oon kuitenkin ihan tyytyväinen näihin ja sehän se kai se tärkein... Juhallekin näitä näytin, mutta ei tuo sanonut mitään. Eipä se kyllä muutenkaan kauheasti juttele, tai vietä muun perheen kanssa aikaa. Kotiin tullessa tuo painelee suorinta kyytiä makuuhuoneeseen ja siinä sängyllä se rötvää pitkälle iltaan puhelin kourasaaan. Jotenkin tullut tunne että se helvetin kännykkä on nyt hänelle se henki ja elämä kun koko ajan se kädessä kulkee. Paskallekin mennessä pitää ottaa mukaan ettei mene mitään tärkeää ja olennaista ohi. Ja sitten kun asiasta hänelle huomauttaa niin kiistää kaiken. Ei hänellä kuulemma mitään kännykkä addiktiota ja mitään tärkeää miksi pitäisi siinä luurissa koko ajan roikkua.  Väärin tai ei, niin on miulla käynyt mielessä että alan kohta tutkia kenen kaikkien kanssa se oikein juttelee, kelle soittelee jne. Miulla kuitenkin pelko perseessä että pettää tai jotain. Eksähän teki samalla tavalla ne viimeiset vuodet ennen eroa. Roikkui puhelimessa ja netissä ja sitten kun kyseli että kenenkä kanssa viestailee/soittelee niin heti meni vaikeaksi ja muuta. Pelkään että se sama taas ottaa ja toistuu ja itseltäni oon jo alkanut kyselemään että mikä on kun minä en riitä... :(

Muutenkin ärsyttää tämä ainainen rahanmeno. Itse aina teen kirjanpidon seuraavalle kuulle omista tuloista ja menoista tarkkaan ja varaan ruokaan sen 200-300 e, jolla periaatteessa pärjäisi max sen 3 viikkoa. Silti kuitenkin JOKA KUUKAUSI makselen noita Juhan töppäilyitä ja hetken mielihalu ostokset, eli ts. pitsat, kebabit ja sen sellaiset jotka tulee jo suoraan sanottuna korvista. Nytkin Terttu (lasten isomummo, Juhan mummo) lainasi meille 50e RUOKAAN rahaa ja eikös sekin saakeli mennyt sitten niihin pitsoihin kun ei mies jaksanut kokata (eikä kyllä tehdä mitään muitakaan kotitöitä) sinä aikana kun 3 päivää makasin kuumeessa. Että korpee! Jumaliste, oon paasannut, huutanut, tehnyt simppelin taulukon hälle johon oon laskenut molempien tulot ja pakolliset menot yms. Meille PITÄISI sen mukaan jäädä mukavasti elämiseenkin rahaa, vaan eipä jää, ei. Joka vitun kuukausi miehen tili 2 pv tilipäivän jälkeen miinuksella mitä ihmettelen kummasti. Kuitenkaan kun se raha ei täällä kotona näy juuri millään tavalla. Miun rahalla tännekin ollaan huonekalut ja muut hankittu!! Ja hankitaan näköjään edelleenkin. En tiedä kuinka kauan jaksan tämmöistä. Tuntuu kuin vetäisin kivirekeä perässäni koko ajan. Kohta 7 vuotta katsellut tätä touhua ja mie suoraan sanottuna alan olla aika väsynyt tähän kaikkeen. :( Kai oon naivii ja hölmö ja typerä ja vaikka mitä muuta kun uskoin ja luotin että tuo mies ottaa ja muuttuu ja parantaa tapansa, mutta ei se tuosta ota ja muuksi muutu vaikka minkä taikatempun tekisi. Aina vaan lupailee, mutta lupaukseksi ne sitten jääkin. En tiedä mitä pitäisi tehdä taikka sanoa että se tajuaisi miten asiat tällä hetkellä on. Tullut vaan tunne että pitää miuta eräänlaisena itsestään selvyytenä taikka jonain... Täällä kotonahan mie ja lapset kun ei meillä oikein muutakaan paikkaa mihin mennä. Ne, jotka tuntee ja tietää mein tilanteen paremmin on ihan suoraan sanoneetkin että ovat tosi huolissaan miun jaksamisesta kaiken tän paskan keskellä... Tähän mennessä kun oon sysännyt kaikki pois mielestäni ja mennä porskuttanut kuin höyryjuna eteenpäin, mutta kyllä mie sen itselleni myönnän että kun niitä asioita ei käsittele, niin nehän vyöryy jossain vaiheessa päälle.:-/ Et siksi ihan jo lapsien puolesta mietityttää että miten niiden käy kun joskus vielä tulee se aamu jolloin en jaksa enää nousta vuoteesta hoitamaan päivän askareita ja muita. Sellaisia asioita tässä ottaa ja miettii aina välillä.

Kumpa joskus joku päivä miunkin elämä olisi vähän helpompaa, eikä tällainen ainainen selviytymistaistelu... Mutta niin tuskin koskaan ottaa ja tapahtuu... Valitettavasti taidan olla niitä jotka kulkee sen kivisemmän ja karuimman tien ja yrittää vaan selviytyä koettelemuksesta toiseen.

Ai niin, unohtu sanoa se, että anoppi on muuttamassa takaisin Lampinsaareen, Vihantiin ensi vuoden alussa. Ostaneet miesystävänsä kanssa sieltä asunnon. Kuulemma Janita (Juhan sisko) jäisi Siilinjärvelle tuon koulunsa takia (opiskelee lukion viimeistä), muttaa nyt omilleen ennen joulua. Ihmettelen suuresti tuota mutkausta, kun vielä hetki sitten tuo miullekin paasasi että tänne Joensuuhun olisivat muuttamassa että olisivat lähempänä Jasperia ja Emiliaa. Nyt sitten tulee lähemmäs 400km/suunta mummolamatkaa, joten tuskin kovin tiiviisti ollaan jatkossa tekemisissä... :-/ En oikein usko. Toisaalta eipähän pääse hermot niin usein palamaan Hilkan kanssa, mutta lasten puolesta harmittaa kun niille Siilinmummi kuitenkin sen verran tärkeä ja rakas. Kaipa me varmaan ensi vuoden alussa lähdetään käymään siellä heidän uudessa kotipaikassa ja samalla jos pääsisi käymään rakkaan kummitytönkin luona kun siitä Lampinsaaresta Lohtajalle ei olisi kuin 1½ tunnin ajomatka. Mutta katsotaan nyt että kuinka käy ja onnistuuko edes moinen vai jääkö haaveilu-asteelle.